Pohdintoja koulussa esiintyvästä kiusaamisesta ja sen ehkäisystä

Koulussa tapahtuva kiusaaminen nousee julkisen keskustelun keskiöön aika ajoin - ja hyvä niin. Keskusteluissa perään kuulutetaan toisinaan opiskeluhuollon henkilöstön lisäämistä kouluihin ja toisinaan taas opetushenkilöstön kurinpidollisia valtuuksia halutaan lisätä. Kiusaamisen ilmiöt ovat kuitenkin siinä määrin monisyisiä, että suoraviivaista ja kaikkiin ikäkausiin toimivaa ratkaisua on vaikea löytää. Tässä blogissa pohdin asiaa oman kokemuspohjani kautta luokanopettajana, rehtorina ja neljän lapsen isänä. Olen läheltä seurannut koulussa tapahtuvan kiusaamisen ilmiöitä sekä yleisen keskustelukulttuurin muutosta aiheen ympärillä koko 2000-luvun ajan - ensin alakoulun luokanopettajana vuoteen 2008 saakka ja sen jälkeen alakoulun rehtorina tähän päivään saakka.

Kiusaaminen ilmiönä

Ihan ensimmäiseksi pitää selventää, miksi puhun tässä koulussa tapahtuvasta kiusaamisesta, enkä yleisemmin käytetystä koulukiusaamisesta. Siellä, missä on ryhmä, on myös hedelmällinen alusta kiusaamiselle ja melko usein sitä myös jossain määrin eri foorumeilla ilmenee. Tämä on valitettava ihmisen käyttäytymiseen kuuluva tosiasia. Kiusaamista ilmenee koulussa, harrastuksissa, työpaikoilla, asepalveluksessa, vapaa-ajalla ja nykyisin valitettavan kasvavassa määrin myös sosiaalisen median alustoilla.

Voisiko tässä sitten osoittaa sormella jotakin tahoa, kenen syytä tämä on? Onko kyse huonosta kotikasvatuksesta, opettajien välinpitämättömyydestä, yleisestä yhteiskunnallisesta pahoinvoinnista vai kenties sanktiopelotteiden puuttumisesta - vai kenties kaikista näistä yhdessä? Voi, kunpa tämän tunnistaminen olisikin niin helppoa.

Ihminen on monisyinen yksilö, jonka käyttäytymiseen vaikuttavat temperamentti, luonteen piirteet, elämän kokemukset, kodin kasvatusmetodit, kasvuympäristön turvallisuus, rajat ja rakkaus. Ihmisen ryhmässä toimimisen taidot perustuvat näihin edellä mainittuihin seikkoihin. Niitä harjoitellaan ensin kotona, sen jälkeen varhaiskasvatuksessa ja tämän jälkeen koulussa. Kukaan ei ole seppä syntyessään, vaan eri elämänvaiheiden kokemukset ja ohjaus vaikuttavat käyttäytymiseen erilaisissa ryhmätilanteissa. Oman kokemukseni mukaan sopivin ja tehokkain herkkyysvaihe ryhmäkäyttäytymisen muokkaamiseen on 8–12-vuotiailla. Näin ollen, etenkin alakoulun ajan lapsen ryhmäkäyttäytymisen taitojen kehittämiseen voidaan oikeilla toimenpiteillä vaikuttaa. Tämä edellyttää ehdottoman saumatonta yhteistyötä opetus- ja kasvatusalan ammattilaisten sekä huoltajien välillä. Jos koulu ja huoltajat eivät jaa lapselle yhdenmukaista viestiä esimerkiksi kiusaamistilanteiden selvittämisen yhteydessä, lapsi valitsee itselleen sopivamman - todennäköisemmin huoltajiensa välittämän viestin. Teini-ikä ja sen mukanaan tuomat kehityspsykologiset ilmiöt vaikeuttavat pehmeiden toimien vaikuttavuutta myös kiusaamisasioiden selvittelyssä. Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää puuttua kiusaamisen ilmiöihin jo alakoulussa.

Alakoulun kiusaamiskyselyissä alakoulun 1. ja 2. luokalla kiusatuksi tulemisen kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin alkuopetusvaiheen jälkeen. Puhutaan jopa 20 ja 30 prosentin luvuista. Tämä on selitettävissä sillä, että ryhmädynamiikkaa vielä harjoitellaan ja erimielisyydestä johtuvat mielipahan tunteet koetaan kiusaamiseksi silloin, kun oma mielipide jää huomiotta. Näitä ryhmässä toimimisen taitoja opetellaan toki jo varhaiskasvatuksessa, mutta lapsen kyky arvioida ja tiedostaa tapahtumien syitä ja seurauksia on vasta kehittymässä. Myöhemmin lapsi osaa jo paremmin arvioida, onko kyse kinasta ja erimielisyydestä vai epäsuhtaisesta ja toistuvasta sekä tietoisesta mielipahan tuottamisesta. Kyselytulosten valossa kiusatuksi tulemisen kokemus laskee koko alakoulun ajan ja 5. ja 6. luokan kohdalla prosentit asettuvat keskimäärin 4 ja 8 prosentin välille. Kyselyn tulosten perusteella voidaankin todeta, että lapsen kehitys, koulujen ryhmäyttämiseen liittyvät toimet sekä ennalta ehkäisevä kasvatustyö yhteistyössä huoltajien kanssa tuottavat tulosta - joskin vain valitettavan harvassa koulussa poistavat kiusaamisen ilmiönä kokonaan.

KiVa Koulu® -toimenpideohjelma työkaluna

Mitä keinoja koululla sitten on reagoida kiusaamistilanteisiin? Tuusulan kouluilla on käytössä KiVa Koulu® -toimenpideohjelman tarjoama materiaali kiusaamisen ennalta ehkäisyyn sekä kehitetty prosessi kiusaamisasioiden selvittelyyn. Tämä Turun yliopiston kehittämä prosessi antaa selkeän ja yhdenmukaisen mallin esille nousevien tapausten käsittelyyn ensi vaiheessa. Ainakin omilla kouluillani tämä on käytössä ja se on toiminut varsin tehokkaasti. Tiivistettynä prosessi menee seuraavasti:

· Koulun aikuinen (luokanopettaja, kuraattori, ohjaaja, rehtori) saa tiedon kiusaamisepäilystä

· Tapaus ohjataan selvitettäväksi koulun KiVa-tiimille, joka aloittaa selvittelyn (KiVa-tiimi koostuu johtamassani koulussa kolmesta opettajajäsenestä)

· KiVa-tiimi haastattelee kiusattua ja tämän jälkeen kiusaajaa tai kiusaajia erikseen ja lopuksi vielä yhdessä

· Todetaan kiusaamista tapahtuneen ja sovitaan yhdessä sen lopettamisesta ja tilanteen säännöllisestä seurannasta

· Tiedotetaan huoltajia käynnissä olevasta prosessista

· Tämän jälkeen KiVa-tiimi haastattelee säännöllisesti kiusattua ja kiusaajia tilanteen kehittymisestä noin kahden kuukauden ajan

Mikäli kiusaaminen jatkuu vielä seurantajakson aikana tai pian sen jälkeen, KiVa-tiimi siirtää selvittelyn rehtorille. Tämän jälkeen rehtori kutsuu huoltajat ja opiskeluhuollon henkilöstöä asiaa ratkomaan.

Jotta tapaus etenee KiVa-tiimille käsiteltäväksi, tiedon saaja (usein luokanopettaja) on arvioinut, täyttääkö tapaus koulukiusaamisen määritellyt kriteerit. Koulukiusaamisesta on kyse silloin, kun

· yhdelle ja samalle oppilaalle aiheutetaan tahallaan ja toistuvasti pahaa mieltä.

· pahaa mieltä aiheuttavat joku tai jotkut, joita vastaan kiusatun on vaikea puolustautua.

Jos kriteerit eivät täyty, luokanopettaja keskustelee oppilaiden kanssa yksittäisen tilanteen tapahtumista ja sovitaan yhdessä, kuinka toimitaan jatkossa.

KiVa Koulu® -prosessin vahvuus on siinä, että tiimi käsittelee asiat aina saman kaavan mukaisesti ja objektiivisesti ns. ulkopuolisena toimijana. Kyseessä ei ole tuomioistuin, vaan kasvatuksellisesti asiaa käsittelevä ja seurantaan sitoutuva toimija. Toiminta perustuu pehmeisiin toimenpiteisiin ja soveltuu alakoululle vaikuttavuudeltaan varsin hyvin - tämä kokemus minulla on ainakin omien koulujeni kohdalla. Sitä, toimiiko tämä yläkoululaisen nuoren kohdalla, en osaa täysin arvioida. Voisin kuitenkin arvata, että vaikuttaminen pehmeillä toimenpiteillä on haastavampaa, kun todennäköisesti alakoulussa niitä on jo kokeiltu. Voisikin olla tarpeen, että yläkoulussa asioihin puututtaisiin suoraviivaisemmin ja tarvittaessa myös viranomaistoimin.

Kokemukseni on osoittanut, että vaikuttavuus asioiden korjaamiseksi on tehokkainta silloin, kun opetushenkilöstö ja huoltajat käsittelevät asiaa samansuuntaisesti - kasvattaen ja samaa viestiä kiusaamisen sopimattomuudesta toistaen. Alakouluikäinen lapsi vasta harjoittelee ryhmässä toimimisen taitoja. Ylemmillä luokilla (4.–6. lk) kuitenkin voidaan jo odottaa lapselta kyvykkyyttä arvioida oman toiminnan merkitystä osana kokonaisuutta ja ryhmän hyvinvointia.

Kenen vastuulla kiusaamisen kitkeminen lopulta on?

Valitettava trendi on, että yhä useampi lapsi tulee käytökseltään omaehtoisempana ja puutteellisen tunnesääntelyn omaavana kouluun. Näin ollen on ennustettavissa, että kiusaaminen ei itsestään vähene. Ryhmäytymiseen kuluukin aikaa alkuopetuksessa aiempaa pidempään ja ryhmässä nämä edellä mainitut lieveilmiöt näkyvät vahvempina. Kasvavana ilmiönä on myös ristiriitatilanteiden selvittelyn tarve ja toisten huomioon ottaminen osana ryhmää. Tämä vie opetukselta aiempaa enemmän aikaa, mutta turvallisen arjen rakentamiseksi ajan käyttäminen tähän on ensiarvoisen tärkeää. Tämä vaatii opetushenkilöstöltä malttia kuunnella ja kasvattaa - usein opettamisen sijaan. Tätä näkökulmaa vahvistaa osaltaan julkinenkin keskustelu tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuudesta.

Lasten huoltajilta peräänkuulutan ehdotonta halua tehdä yhteistyötä ja suurempaa arvostusta koulun opetushenkilöstön ammattitaitoa kohtaan. Jos koulusta kerrotaan oman lapsen tehneen jotain sopimatonta ja asioita on selvitelty, on todennäköistä, että asian selvittämiseksi on nähty myös aikaa ja vaivaa. Jos lapsi kotona kertookin toisenlaisen - itselleen suotuisamman - tapahtumakulun asiasta, kyse ei todennäköisesti ole opettajan kyvyttömyydestä olla objektiivinen tai että hän olisi ollut selvittelyssään turhan suoraviivainen. Ehdotankin, että tällaisissa tilanteissa sen sijaan, että huoltaja ryhtyy lapsen asianajajaksi, hän ottaakin roolin kasvattajana yhteistyössä opettajan kanssa. Näin toki valtaosa huoltajista toimiikin ja tällöin tulokset lapsen käyttäytymisen muuttamisessa ovat hyviä.

Koulu ja siellä työskentelevä henkilöstö ei yksin pysty kitkemään kiusaamista. Siihen tarvitaan yhteistä tahtotilaa ja kaikkien lapsen elämänpiirissä olevien aikuisten saumatonta yhteistyötä. Lapsi ei ryhmässä toimi väärin ilkeyttään, vaan kyse on siitä, että muuta tapaa hän ei vielä osaa. Resurssia kannattaa alakouluissa lisätä ennalta ehkäisevään toimintaan ja yläkoulujen aineenopettajajärjestelmässä vastaavasti tarvitaan resursseja kiusaamistapausten ulkopuoliseen selvittelyyn ja seurantaan. Näiden toimien mahdollistaminen jääköön poliitikkojen hoidettavaksi lisättävän resurssin näkökulmasta.

Oikein kohdennettu tuki kotona ja koulupolulla vähentää todennäköisesti kiusaamista myös muilla elämän osa-alueilla.